Vanha virsi

Vanha virsi
Elävän veden virrat. Evankeliumijuhlat Virroilla 2016.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Elonmerkkejä täältäkin

Blogissa on taas ollut hiljaista. Tällä kertaa selitys on se, että olen ollut jo puolitoista viikkoa flunssassa. Viime päivinä on ollut vähän parempi olo, mutta silti lämpö nousee aina johonkin aikaan päivästä. Nyt ajattelin vihdoin laittaa jotain elonmerkkiä tännekin!

Itse asiassa minulla oli yhtenä päivänä mielessä hyvinkin kirkkaana ja selvänä ajatus, josta aioin kirjoittaa tänne. Mutta seuraavana päivänä en muistanutkaan enää, mitä oikein olin ajatellut...
Ehkä jaankin syvällisempiä ajatuksia vasta joskus kun olen paremmassa kunnossa. Nyt voisin laittaa vain vähän kuvaterveisiä matkan varrelta.
Reilu viikko sitten kävin Vetelissä SLEY:n rukoushuoneella eräässä tilaisuudessa. Rukoushuone oli kaunis,  jo melkein sata vuotta vanha puutalo. Sisältä se vain oli kylmä, siitä ei flunssani tykännyt, mutta muuten oli ihana ilta.

Sitten kuvia rukoushuoneesta sisältä.

Kyseisessä tilaisuudessa puhui eräs entinen baptistipastori, jolla on nykyään luterilainen kastekäsitys. Hänen kirjastaan "Kristillinen kaste" olen kirjoittanut kirjablogin puolella jo joskus viime talvena (muistaakseni).

Siinä yksi ihana Siionin Kanteleen laulu, joka siellä laulettiin.
Eilen taas jaksoin pitkästä aikaa mennä kirkkoon, jossa saarnasi lapsuuden ja nuoruuden kotiseurakuntani silloinen, nyt jo eläkkeellä oleva kirkkoherra. Tuli siis tehtyä aikamatka vuosien taakse. Melkein 30 vuotta jo siitä, kun tapasin lukioaikoina käydä joka sunnuntai kirkossa siellä.
Eilisestä jumalanpalveluksesta jäi mieleen tämä virsi:
Olihan eilen rukoussunnuntai. Koko kyseisessä virressä on hienot sanat.

Muuten on ihanaa, kun kevät ja kesä tuntuu vihdoin tulleen tännekin asti! Nautitaan siitä!

perjantai 12. toukokuuta 2017

Niin vaikea uskoa

Muistaakseni luin jostain, että luterilaisuudessa ihminen ei katso itseensä, vaan Jeesukseen ja siihen, mitä hän teki ristillä meidän puolestamme. Varmasti näin onkin - tai pitäisi olla. Mutta minusta ei siinä tapauksessa taida tulla kunnon luterilaista, koska unohdun aina tuijottamaan omaan huonouteeni. Synnintunnon syövereissä on niin vaikeaa iloita armosta, kun päivästä päivään oma kristillinen vaellus onnistuu aina vain huonommin.

Siitäpä syystä kylläkin olen palannut lapsuuteni ja nuoruuteni evankeliseen herätysliikkeeseen, koska siellä tällainen omaa huonouttaan sureva mollikristitty sentään kuulee vapauttavaa armon julistusta. Olen iloinen siitä herätysliikkeestä.

Instagramissa joku lainasi C. S. Lewisia, joka on sanonut, että ei kukaan tiedä kuinka paha hän on ennen kuin on oikein kovasti yrittänyt olla hyvä. Siinä hän oli kyllä oikeassa! Kun Jumalan laki kertoo ihmiselle Jumalan tahdon ja ihminen sitten vielä haluaisi elää sen mukaan ja yrittää yrittämistään, niin kyllä silloin tulee huomaamaan, ettei minussa ja lihassani asu mitään hyvää. Ja että paha riippuu  minussa kiinni.

Myös C. O. Rosenius sanoo, että juuri ne, jotka mielellään tahtovat totella Jumalaa, "joutuvat päinvastoin kokemaan, että synti hyökkää heissä rajummin kuin koskaan aikaisemmin ja voittaa heidät..."

Lain tarkoitus onkin herättää synnintunto, mutta sen tarkoitus taas olisi johdattaa meidät Jeesuksen luo ja ottamaan vastaan hänen armonsa.

Kunpa vain pieni ihmisparka ei jäisi sinne synnintuntoonsa rypemään, vaan uskaltaisi uskoa syntinsä anteeksi uudestaan ja uudestaan, vaikka se synti hyökkääkin rajummin kuin koskaan.

Mutta onneksi armo on totta, vaikka meistä ei tuntuisi siltä! Se ei ole tunteista kiinni. Sen saa omistaa, vaikka ei osaisikaan kokea rauhaa sydämessään. Rauha Jumalan kanssa ei tarkoita sitä, että meillä tunnetasolla olisi koko ajan rauha. Tunteet tulevat ja menevät, mutta armo pysyy ja kestää!

"Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi." Jes. 54:10

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Lohtua pelkäävälle

"Kuka voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta?" Room. 8:35.

Tästä jakeesta jo monesti lainaamani C. O. Rosenius kirjoittaa Leipäset-hartauskirjassaan (30.4.), että Paavali käsittelee tätä kysymystä, koska se on jokaisen uskovan huolenaihe. Hän tahtoo lohduttaa niitä, jotka pelkäävät joutuvansa eroon Kristuksen rakkaudesta ja armosta.

Näin Rosenius:

"Kristuksen rakkaudesta eroon joutumisen pelko on hyvä osoitus siitä, että ihmisen sydämessä asuu todellinen armo. Vaikka se on osoitus uskosi heikkoudesta, kun et täysin voi luottaa Jumalan sanaan, se on silti hyvä merkki. Sinä tunnet heikkoutesi ja horjuvuutesi sekä vastustajan ja vihollisen voiman, niin että pelkäät menettäväsi kalleimman aarteesi. Se osoittaa, että Jumalan armolahja on tullut sinulle arvokkaaksi ja välttämättömäksi. Sillä meidän luontomme on sellainen, että samassa määrin kuin jokin on meille todella rakasta ja arvokasta, olemme peloissamme sen menettämisestä.

Jos minulla on arvotonta tavaraa, en pelkää varkaita. Mutta jos minulla on hallussani suuri aarre, tuntuu kuin kaikki varkaat tietäisivät siitä, enkä löydä paikkaa, joka olisi tarpeeksi varma sen säilöksi.

Se, joka ei milloinkaan pelkää menettävänsä autuuden aarrettaan, ei voi arvostaa sitä kovin suuresti.... Se, että armo on tullut sinulle korvaamattomaksi, todistaa Hengen työstä sydämessäsi. Niitä, jotka pelkäävät menettävänsä Jumalan armon, lohdutetaan armolla."

Ainakin itse sain paljon lohtua tästä tekstistä sinä päivänä, jona luin sen. Toivon, että se olisi lohduksi monelle muullekin tämän lukevalle. Siunausta päivääsi!

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Heikosta ja vahvasta uskosta

Olen ihastunut Lauri Koskenniemen kirjaan "Sinulla on koti", jota olen viime aikoina lueskellut. Siinä on lyhyitä hartauskirjoituksia, jotka ovat hyvin armollisia ja lohdullisia.

Eilen luin lukua "Heikko usko", jossa Koskenniemi kirjoittaa siitä, kuinka joillain uskovilla on olevinaan "vahva usko" tai "suuri usko", ja sellaista he muiltakin vaativat. Tällaiset ihmiset kuitenkin taitavat uskoa enemmän omaan uskoonsa kuin Jeesukseen. Mihinkäs näin erinomaiset kristityt tarvitsisivat armahtajaa? Sen sijaan pieni, syntinen ja epäonnistunut ihminen on armon tarpeessa joka hetki.

Koskenniemi kirjoittaakin, että usko ei katso itseensä, niin kuin ei silmäkään näe itseään. Usko katsoo uskon kohteeseen eli Jeesukseen. Se, joka tuijottelee omaa uskoaan, tulee joko ylpeäksi ja omahyväiseksi kuin fariseus tai sitten hän masentuu ja lannistuu täysin oman mahdottomuutensa nähdessään.

"Kun itsestään ei löydä mitään, ei uskoakaan, Vapahtajan armossa on kylliksi. Siinähän pelastus onkin, ei suinkaan minun uskossani. Tässä se autuus on."

Edellisessä luvussa, jonka nimi on "Uskoa ei vaadita", Koskenniemi kirjoittaa:

"Omaa uskoaan korostava ihminen pikemminkin tuo esiin omaa uskonnollisuuttaan. Mutta sekö tässä olisi ratkaisevaa? Herrasta Jeesuksestahan tässä on kysymys, alas tulevasta Jumalan armosta eikä suinkaan ylöspäin kurottautuvasta uskonnollisuudesta. Uskon vaatiminen pelastuksen ehtona on armotonta ja epäkristillistä. Siis uskon vaatiminen. Herramme Jeesus ei ollut eikä ole vaatija. Hän, Vapahtajamme, antaa syntiselle sen, mikä häneltä puuttuu, armon sille, jolla ei ole mitään annettavaa." (lihavoinnit minun)

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Seurat. Meillä.

Lapsuudessani meillä kotona oli monet seurat ja varmaan kinkeritkin. Samoin kylällä muissa taloissa pidettiin seuroja ja niissäkin kävimme. Mutta itse en ole koskaan kotiseuroja järjestänyt. Siis koskaan ennen. Nyt se on tehty ja kannatti!!

Oli nimittäin kerran puhetta, että täällä ei nyt ole paljon Siionin Kannel -seuroja, kun seurakunnan tilat ovat niin kovassa käytössä, eikä nyt ole kukaan ottanut kotiinsakaan seuroja. Silloin tuli mieleeni ehdottaa, että meillehän voi tulla. Varsinkin kun kilpirauhasen vajaatoiminnan takia on ollut pitkään niin vaikeaa lähteä mihinkään, niin jos seurat olisivat meillä, minäkin pääsisin! Kun olisin jo valmiiksi paikalla!! :) Tosin olen nyt jo vähän piristynytkin kevään ja ehkä vähän lääkityksenkin ansiosta (ja olen seurakunnan tilaisuuksissakin vähän käynyt). Eipä sitä seurojakaan jaksaisi järjestää, jos tosi huonossa kunnossa olisi.

No, olihan se aika karmea urakka saada tämä talo siihen kuntoon, että tänne voisi ihmisiä päästää. Meillä kun on paljon tavaraa ja vähän säilytystiloja niille, niin joka puolella lojuu kirjoja, lehtiä ja muutenkin kaikkea mahdollista. Siivosin kolme päivää, vaikka voimat olivat loppuneet jo ajat sitten (niitä kun ei paljoa ollut alun perinkään). Ja ajattelin, ettei koskaan enää! Eilen olin niin puolikuollut, että toivoin voivani mennä vain nukkumaan ja muut pitäkööt seuransa! ;)

Mutta onneksi ennen iltaa ehdin sen verran hengähtää, että piristyin. Oli arvoitus, minkä verran väkeä tulisi, vähän vai paljon. Aluksi jo näytti, ettei tule juuri ketään, mutta äkkiä alkoi hirveä ryntäys, kun kaikki tulivat yhtä aikaa. Pelkäsin jo, etteivät tarjottavat ja istumapaikat riitä! Mitä jos ei tuo oveamme lähestyvä jono katkea ollenkaan?!

Mutta ihmeesti kävi niin, että väkeä tuli kyllä paljon, mutta kaikki mahtuivat istumaan ja tarjottavatkin riittivät. Meitä oli laskujeni mukaan 21 henkeä. Olohuoneessa oli tiivis tunnelma :)

Kun sitten kuuntelin kahden tutun kirkkoherran puhetta omassa kodissani, tuntui tosi juhlalliselta - melkein kuin olisi ollut kirkossa! Ja Siionin Kanteleesta laulettiin monta ihanan iloista laulua. Siinä kun on melko duurivoittoisia lauluja. Miehenikin aina ihastelee niitä (hänelle kun se ei ole tuttu laulukirja).

Kyllä siinä sitä tuli hoidetuksi koko talven edestä, kun niin ihanat seurat oli. Niin monta kertaa talvella jäi lähtemättä seurakunnan tilaisuuksiin - siis melkein joka kerta, kun jotain oli. Kun olin vain niin väsynyt. Se harmitti ja masensi. Mutta nyt oli noin ihanat seurat omassa kodissani! Ja on kevät ja vuoden parhaat ajat edessäpäin. (Vaikka tänään onkin takatalvi: maa lumesta valkoisena.) Mikäpä on ollessa.

Kiitän Herraa tästä hetkestä!
P. S. Onneksi tiskikone hoitaa nämä! :)

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Isäni muistolle

Nykyään joka vuosi huhtikuun 24. päivänä, kun luen Juha Vähäsarjan hartauskirjaa Joka päivä Jumalan kämmenellä, muistan isäni viimeisiä hetkiä. Olin äitini kanssa isän kuolinvuoteen äärellä. Isä oli jo tajuton, mutta me lauloimme hänelle virsiä ja luimme Vähäsarjan kirjasta sen päivän tekstin - ja se päivä oli siis tämä 24.4. seitsemän vuotta sitten.

Miten "sattuikin" olemaan niin sopiva teksti juuri sinä päivänä. Raamatun jae silloin (ja taas tänään) oli Jer. 31:9, jossa sanotaan: "He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla he eivät kompastu..."

Koko Vähäsarjan teksti tästä jakeesta on hyvä, mutta varsinkin sen loppu oli niin kohdallaan sinä päivänä isän kuolinvuoteen äärellä. Näin Vähäsarja kirjoittaa:

"... Kuuminkin erämaa loppuu kuitenkin kerran, ja matkan vaivat ja pölyt saadaan pestä virvoittavien purojen äärellä pois. Rukoileva joukko on saapunut perille, Jeesus on johdattanut kotiin asti. Kun hän pyyhkii kerran silmistämme viimeisetkin kyyneleet, on autuuden aika alkanut, eikä meiltä sen jälkeen puutu koskaan enää mitään."

Isä eli muistaakseni enää puoli tuntia sen jälkeen, kun olimme ehtineet paikalle sinne terveyskeskuksen vuodeosastolle. Joten pian tämän luettuamme hän pääsi perille.

Tänään muistan lämmöllä rakasta isääni, joka välitti minulle turvallisen uskon Taivaan Isään ja Vapahtajaani Jeesukseen.

Isäni kuolemasta minulle on jotenkin jäänyt päälle sellainen "vika", että melkein aina jos joku virsi alkaa soida päässä, se on hautajais- tai pyhäinpäivävirsi. Esimerkiksi:

"Rauhan saivat pyhät Herran, jotka kerran
taistelivat päällä maan.
Kun me heitä muistelemme, kaipailemme
sinne taivaan kunniaan..."

Maallisiin kiintyneenä ei sitä aina osaa kaivata taivaaseen, mutta on niitä sellaisiakin aikoja, että mielellään sinne lähtisi. Mutta meillä on jokaisella oma määrätty aikamme täällä maan päällä. Eletään se aika jalat maassa ja sydän taivaassa!

P. S. Kuva on otettu viime jouluna isäni hautakivestä.
P. S. 2: Olen kuullut sanottavan, että tajutonkin voi kuulla ja ymmärtää. Siihen haluan ainakin itse uskoa. Ehkäpä isä kuuli nuo sanat viimeisinä hetkinään.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Krusifiksin juurella

Tää on hetki totuuden, nyt on paha olla
omantunnon edessä olen tuomiolla
näen valkokankaalla muistikuvafilmin
punastuttaa katsoa tuo kaikki omin silmin

Krusifiksin juurella palan halusta
tehdä jälleen parannuksen
Krusifiksin juurella alan alusta
alla suuren armahduksen

Miksi en mä elänyt taaskaan ihmisiksi
syntisäkki-ihminen miksi olen miksi
kurjuuteni tunnustan, mitään en nyt peitä,
tiedän ettei Jumala mua kuumin kivin heitä.....

Tässä alkua Tarvo Laakson kappaleesta Krusifiksin juurella, josta pidin jo aikoinaan 80-luvulla. Viime aikoina se on soinut päässä harva se päivä. Varsinkin tuo: "Miksi en mä elänyt taaskaan ihmisiksi, syntisäkki-ihminen miksi olen miksi..." Siihen on kovin helppo eläytyä! Sellaista kompastelua on tämä uskonelämä. Hyviä aikomuksia ja kauniita päätöksiä - mutta mikään ei kestä.
Taas on lepopäivä vietetty kaikkea muuta kuin pyhittämällä se. Taas on roikuttu suuri osa päivästä sosiaalisessa mediassa, tuhlattu rahaa turhuuksiin, ajateltu Jumalan tahdon vastaisia ajatuksia ja palattu uudestaan vanhoihin riippuvuuksiin, joista oli juuri tarkoitus päästä. Jne. jne.!! Näitähän riittää itse kullakin. Kenellä ne ovat mitäkin.

Eihän meistä kunnon uskovaisia koskaan tulekaan. Siksihän onkin armo, josta Tarvo Laakso myöhemmin tuossa laulussa sanoo: Ansioton Rakkaus Minun Osakseni. Aina saa mennä krusifiksin juurelle ja alkaa alusta taas kerran.

Onneksi Jeesus oli täydellinen meidän puolestamme, täytti lain eli Jumalan vaatimukset täydellisesti. Ja kärsi sen rangaistuksen, joka olisi kuulunut meille (Tarvon sanoin: "Minun kurjan syntisen olis tullut kuolla, minun tulis olla nyt roikkumassa tuolla..."). Siksi me saamme olla puettuina hänen lahjavanhurskauteensa. Oman mustan pukumme tilalle tulee armon valkoinen vaate. Ja se on jo kasteessa puettu meidän yllemme, niin kuin Raamatussa sanotaan, että kaikki te jotka olette kastetut, olette Kristuksen yllenne pukeneet. Kun Jumala on kerran antanut syntimme anteeksi, hän ei niitä enää muista. Vaikka itse usein menneitäkin kaivelemme. Kaikkivaltiaana Jumala pystyy sellaiseenkin taivaalliseen muistinmenetykseen! Hän näkee meidät Jeesuksessa, jolloin hän ei näe meidän syntejämme ollenkaan. Hän näkee vain Jeesuksen. Mikä armo! Sen varassa saa lähteä taas uuteen viikkoon tällainenkin syntisäkki.